1. Auringon kaupunki

***

Taksi ajoi pitkin hiekkaista rantatietä kauniiden talojen ja meren vierellä. Vesi loisti turkoosina, ja aurinko porotti kuumasti kirkkaalta taivaalta.

Isla Paradiso. Siellä hän, Cindy Sunler, oli vihdoin. Unelmiensa kaupungissa, josta oli lapsena haaveillut. Se oli aivan toista kuin Moonlight Falls, utuinen pikkukylä keskellä ei mitään täynnä omituisia olentoja. Siellä hän oli kasvanut, mutta sinne hän ei enää palaisi. Hän ei kuulunut joukkoon, koska oli normaali. Hänen isänsä ja veljensäkin olivat kummajaisia. Menninkäisiä.

Cindyn varhaisin muisto oli se, kun isä itki. Hän oli vasta taapero silloin. Se oli ainoa kerta, kun hän näki isässään muutakin kuin vihaa, ahdistusta ja pelkoa. Äidistään hän ei tiennyt mitään. Isä kasvatti hänet ja veljen luolassa, suuressa metsässä, vailla mitään tietoa ulkomaailmasta. Cindy luuli olevansa menninkäinen kuten toisetkin.

Mutta lapseksi kasvettuaan Cindy kysyi, miksi hänen ihonsa ja hiuksensa olivat eri väriset kuin toisilla. Isä suuttui siitä suunnattomasti ja huusi hänelle täyttä kurkkua, ettei hän ole menninkäinen vaan ihminen. Cindy kun muistutti menninkäisraukkaa niin paljon entisestä rakkaudestaan, joka oli kuihtunut jo ajat sitten pois.

Silloin isä ja veli olivat juosseet kauas pois, jättäen Cindyn yksin sateeseen itkemään. Hänen ei kannattaisi juosta heidän perään, niinpä hän lähti pinkomaan vastakkaiseen suuntaan toiveena löytää muita kaltaisiaan.

Aamun jo valjetessa hän vihdoin näki jonkun kummallisen hökötyksen, se olisi kai ihmistalo. Cindy koputti oveen, ja pian hänelle tultiin avaamaan ovi. Hän kertoi koko kummallisen tarinansa, ja talon asukkaat, rikollisjengi, ottivat hänet huostaansa.

Vuodet vierivät nopeaan tahtiin, ja Cindy opetettiin ihmisten tavoille. Hän menestyi hyvin koulussa, mutta hänellä ei ollut ystäviä. Cindystä paljastui oikea nero, kun hänen lempiaineensa olivat matikka, fysiikka ja biologia. Yleensä hän vietti päivänsä yksin läksyjä tehden tai häntä muutaman vuotta vanhemman Malcomin kanssa. Ajan myöten hän ihastui tuohon kapinoivaan poikaan.

Cindy toivoi, että kasvaisi pian täysi-ikäiseksi, koska silloin hän voisi vihdoin saada Malcomin omakseen. Vain kuukautta ennen 18-vuotis syntymäpäiväänsä Malcom esitteli Cindylle uuden tyttöystävänsä. Cindyn sydän hajosi pieniksi palasiksi. Eihän Malcom ollut tiennyt tuon kiltin teinitytön tunteista.

Särkynyttä sydäntään hän ei voisi täällä korjata. Täällä oli liikaa pahoja kummajaisia. Hän halusi tavallisten, normaalien ihmisten joukkoon. Jonnekkin, missä olisi ystävällisiä ihmisiä ja kuuma aurinko.

"Öh, anteeksi neiti, onko kaikki hyvin?" taksikuski tokaisi keskeyttäen Cindyn ajatukset. "Ai sori, muistelin vaan menneitä", Cindy vastasi kiiruusti pyyhkäistessään äkkiä levinneet meikkinsä pois. "Taidat olla uusi täällä, vai?" kuski jatkoi jutusteluaan. "Joo, eka päivä täällä, muutin Moonlight Fallsista tänne", Cindy tuhahti. "Jaa'a, olenkin kuullut siitä. Eikös siellä asu hieman omituista porukkaa? Ei sinänsä, että haluaisin udella..."

"Totta, ja siellä on aina sumuista ja pimeää. Pimeys ahdistaa minua. Sen sijaan rakastan aurinkoa ja valoa", Cindy sanoi huokaisten, "täällä kai paistaa aina aurinko?" "Kesällä melkein aina, syksyllä ja keväällä on aika sateista. Talvella on kuitenkin valoisaa" kuski jatkoi. "No hyvä", Cindy vastasi.
"No niin, nyt ollaan perillä. Hyvää elämää vain sinullekin! Toivottavasti viihdyt täällä", kuski huikkasi hymyillen, kun he saapuivat Cindyn uuden talon pihaan.

"Ai, kiitos, nähdään joskus!" Cindy totesi astuessaan ulos taksista. Hän sujautti simoleonit kuskille ja lähti astelemaan kohti uutta kotiaan. Hän oli viimeisillä varoillaan saanut ostettua suuren tontin, jossa oli pieni talo, tai mikälie mökki.

Siinä se nyt oli. Ikkunaton pieni hökkeli. No, ainakin hänellä oli katto pään päällään. Olisihan voinut käydä niinkin, etteivät hänen varansa olisi riittäneet kuin makuupussiin. Merenrannalta avautui kuitenkin ihana maisema. Cindy halusi ihanan perheen ja kauniin ison talon, jota hänellä ei koskaan ollut ollut. Tälle tontille hän kuitenkin voisi sellaisen joskus rakentaa, kun rahavarat vähän kasvaisivat.

Cindy kipaisi vain nopeasti sisällä talossa, koska hän halusi lähteä tutkimaan kaupunkia. Siellä oli pieni keittiö, vessa, ruokapyötä, sänky, piano ja stereot. Lisäksi pihalla oli kaukoputki. Hänen mielestään talo kaipasi kunnon sisustusta, mutta siihen hänellä ei nyt ollut varaa.

Rahaa tarvittiin nopeasti, joten Cindy päätti lähteä hakemaan töitä paikallisesta sairaalasta. Lääkärin ammatissa varmasti auttaisivat hänen matematiikan, fysiikan ja biologian taitonsa. Hän halusi myös auttaa muita ihmisiä, hyvä kun luonteeltaan oli. Noin tunnin päästä Cindy asteli tyytyväisenä ulos sairaalan ovista. Sairaalan johtaja eli Cindyn uusi pomo Persephone Han oli vakuuttunut hänen halustaan auttaa muita, joten Cindy palkattiin elintenluovuttajaksi.

Seuraavaksi Cindy päätti lähteä tutkimaan Isla Paradison keskustaa. Hän suuntasi ensimmäisenä puistoon, koska sieltä saattaisi löytyä mukavia ihmisiä. "Onpas täällä kaunista", hän henkäisi katsellessaan värikästä keskustaa. Cindy näki jonkun naisen opettavan lapselleen kävelyä, ja päätti mennä juttelemaan hänelle.

"Hei! Oon Cindy Sunler ja muutin just tänne asumaan. Ajattelin, että ois kivaa tutustua ja olla ystäviä", hän rupatteli. Cindyn pettymykseksi nainen nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Huomaan, että oot uus täällä. Miten et muka mua tunne?! Oon ihan tiedoks vaan Carolina Ichtaca ja oon kuules aika kuuluisa täällä. Mä en tommosille törkeille pikkulikoillle rupee puhumaan!"

"Ja kukahan tässä oli törkee", Cindy mumisi. Hänen takanaan seisonut mies tuli kuitenkin juttelemaan. "Olet siis Cindy. Minä olen Olin Ojeda", hän sanoi hymyillen. "Hei, herra Ojeda", Cindy vastasi hymyyn ja kätteli miestä. "Sano Olin vaan. Hei, ei kannata välittää julkkiksista, heillä nousee tuo kuuluisuus päähän", Olin sanoi Carolinan puristellessa käsiään nyrkkiin heidän takanaan. "Niin, kiitos", Cindy totesi, "tiedätkö missä täällä olisi enemmän porukkaa? Täällä puistossa on aika hiljaista", Cindy kysyi. "Kannattaa käydä kuntosalilla tai rannalla, siellä on yleensä sinun ikäisiäsi, ja La Costa Verde-hotelli on aika suosittu", Olin vastasi.

"Okei, kiitos vielä, ja hei hei!" Cindy huikkasi Olinille ja lähti kävelemään kohti kuntosalia. "Eipä mitään, nähdään joskus, oli kiva auttaa!" hän huudahti.

"Aika hieno kuntosali", Cindy totesi astuessaan sisään. Pettymyksekseen Cindy huomasi, että siellä oli vain yksi ikäisensä mies, joka oli kyllä aika hyvännäköinen.

Matteo Torrekseksi esittäytynyt mies osoittautuikin hyvin mukavaksi, ja Cindy jäi hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan. Hetken rupattelun jälkeen Cindy kysyi pokkana Matteolta, oliko tämä sinkku. Matteo kertoi olevansa sinkku, mutta hetken mietittyään Cindy ei nähnyt miehessä mitään muuta kuin ystävyyttä. He vaihtoivat kuitenkin puhelinnumeroitaan, ja Matteo lupasi soittaa Cindylle joskus.

Sen jälkeen Cindy suuntasi La Costa Verdeen, ja espanjaa lukeneena tiesi sen tarkoittavan "vihreää rannikkoa". Siltä hotelli kyllä näyttikin, se oli hyvin kaunis. Hänen oli pakko käväistä vessassa, ja siellä hän tapasikin itseään vanhemman naisen, joka kertoi olevansa Linda Scott.

Ikäerostaan huolimatta he tulivat hyvin toimeen, ja Cindy vuodattikin omaa tarinaansa hänelle. Linda kuuntelikin hyvin kiinnostuneena, kunnes tuli hänen vuoronsa kertoa tarinansa. "Siis mä en voi ymmärtää miten mun mies, Tariq, jaksaa seilata ympäri meriä! Mä oon niin kyllästynyt pyyhkimään pölyä sen taloveneen kannelta. Ja sitten se sen tytär Chandell, jolle mun pitäs olla äitipuoli, se on karmee kakara! Mut voinko mä luottaa suhun?" Linda vuodatti ja kysyi. "Tottakai!" Cindy huudahti. "No, mulla ja Rubisel Ichtacalla oli juttua yhesti ja nyt mä pelkään, että oon raskaana sille!" Linda kuiskasi. "No oho, aikamoinen pommi Tariqille, jos se saa tietää!" Cindy hämmästeli. "Mä luulen, et meille tulis muutenki ero kohta..." Linda tokaisi haikeasti. "Voi sua, mut kyllä sä selviät, oothan vahva nainen!"

He juttelivat vielä kaikesta maan ja taivaan välillä ja nauroivatkin yhdessä, kunnes karmiva näläntunne palautti Cindyn maan pinnalle. "Oho, kello on noin paljon, mun pitää mennä kotiin. Mutta jos mä soitan sulle huomenna töitten jälkeen, mennään vaikka rannalle?" hän kysyi. "Okei, kuulostaa tosi kivalta! Hei kiitti, oli kiva jutella", Linda kiitti. "No kiitos sulle, mut mun täytyy nyt mennä. Heippa!" Cindy sanoi.

***

Kotona Cindy rupesi heti valmistamaan lempiruokaansa, Syksyn salaattia. Eihän tämä talo hänen mielestään niin kamala ollut, ihan kiva oikeastaan. Kesken mietteitään hän kuitenkin leikkasi pikku haavan sormeensa, koska ei ollut vielä mikään paras kokki. "Alku aina hankalaa, vai miten se meni", hän naurahti.

"Nam, tästä tuli hyvää!" Cindy huudahti ja taputti itselleen. Samalla hän mietti, millainen seuraava päivä töissä mahtaisi olla. Cindyä rupesi yhtäkkiä jännittämään kamalasti. Mitä jos hän mokaisi jotain ja joku vaikka kuolisi? "Onneksi muut varmaan auttavat", hän huokaisi.

Ruuan jälkeen hän pesi hampaansa sun muuta ja kömpi petiinsä. Se ei ollut mikään paras mahdollinen, mutta vetaistuaan peiton päälleen Cindy nukahti melkein heti.

Aamulla herätessään Cindy tunsi olonsa virkeäksi, mutta jännittyneeksi. Ensimmäisenä työpäivänä piti näyttää hyvältä, joten hän suuntasi heti suihkuun. Lämmin vesi myös rentoutti häntä hiukan.

Suihkun jälkeen hän laittautui ja puki eilen saamansa työvaatteet päälleen. Cindy ei erityisemmin pitänyt violetista, mutta jos se kuului sairaalan vaatimuksiin, ihan sama. Hiuksetkin hänen piti laittaa tietyn lailla, jotta voisi näyttää kuuluvansa sairaalan henkilökuntaan.

Cindy ehti juuri ja juuri vetää murot naamaansa, ennen kuin kuuli kimppakyydin tööttäilevän pihalla. Hän juoksi äkkiä autoon, eihän hän halunnut myöhästyä jo ensimmäisenä päivänä.

"Ai hei, sinäkö taas", Cindy tervehti hymyillen tuttua kuskia. "Joo, kuljetan näitä kimppakyytejä vähän joka paikkaan. Olen muuten Taisto Rupokas", kuski esittäytyi. "Cindy Sunler", Cindy vastasi. "No, miten eilinen meni, piditkö kaupungista?" Taisto kysyi. "Jep, ihana paikka! Täällä minä haluan asua ikuisesti. Sain uusia ystäviäkin", Cindy hymyili. Autoon tuli vielä Cindyn uusi työkaveri, jonka nimen hän unohti. He rupattelivat hetken, kunnes tuli aika astua töihin.

***

Raskaan, mutta mukavan työpäivän jälkeen Cindy soitti Lindalle. "Hei Linda, mentäiskö rannalle? Siellä on ihana ilma ja kukapa tietää millasia komistuksia siellä paistattelee! Ja mä tein meille eväätki. Joo, tuu vaan tänne, ei mulla oo autoo!" hän nauroi.

Hetken päästä Linda jo saapuikin Cindyn luo. "Kuule Cindy, sä oot eka jolle mä kerron tästä, mut mä sain tänään tietää olevani raskaana", hän kertoi. "Hei mahtavaa! Onnee ihan kauheesti! Mut onko Rubisel isä?" Cindy onnitteli ja kysyi hieman huolestuneenpaan sävyyn. "Joo, on se", Linda vastasi. "Voi että, mut sä selviit! Mennään nyt rannalle ja unohetaan kaikki murheet!" Cindy huuhdahti. "Joo, sä oot ihan oikeessa", Linda vastasi hymyillen.

Rannalle päästyään Cindy levitti viltin maahan otti hampurilaisen. "Linda, tuu syömään, nää on iha superhyviä!" hän huusi kauempana olevalle ystävälleen. "Varmasti on, mut mä tuun kohta, mä otan eka aurinkoo!" Linda huusi. "Okei", Cindy huusi ja jatkoi hampurilaisen mussuttamista.

Kesken syömisen Cindy huomasi jonkun tulleen makoilemaan lähelle häntä. Hänen silmänsä olivat pudota päästä ja hampurilainen meinasi jäädä kurkkuun.

Sitten tuo komistus riisui vaatteensa ja rupesi ottamaan aurinkoa Cindyn edessä, samaan aikaan kun Cindy meinasi tukehtua jo toisen kerran. Hän ei saanut katsettaan irti tuosta miehestä.

Komistus katsoi hetken Cindyä silmiin ja iski tälle silmää. Hän tunsi, kuinka puna levisi kasvoilleen. Hänen oli pakko pulahtaa uimaan, mutta ei silti saanut katsettaan irti miehestä. Cindy nielaisi monta kertaa vahingossa merivettä, koska hänen sydämensä pamppaili niin lujaa. Cindy vietti kauan aikaa nauttien lämpimästä vedestä ja auringosta, samalla huokaillen komistuksen perään.

Hetken päästä hän huomasi myös Lindan tulleen uimaan, ja meni puhumaan tälle. "Linda kuule, oon katellu tuota komistusta koko illan, en saa silmiä irti siitä, kuka se on?" Cindy paljasti Lindalle. "Ai tuo tuolla? Teodor Medina. Tiedän siitä vain sen, että sillä on tytär, ja se on eronnu. Se on mun työkaveri", Linda kertoi hymyillen. "Mitä luulet, pitäskö mun mennä juttelemaan sille? Se iski mulle silmää", Cindy kysyi vastatessaan hymyyn. "Tottakai, anna palaa! Mun pitää jo lähtee, mut onnee sulle!" Linda totesi ja iski silmää kaverillisesti.

Cindy rohkaistui ja meni juttelemaan Teodorille. "Moi, mä oon Cindy Sunler ja mä muutin tänne eilen. Sä iskit mulle silmää, joten mä päätin tulla jutteleen", hän sanoi hieman ujosti ja hymyili. Molemmat huomasivat heti, että heidän välillään oli pientä kipinöintiä. "Moi vaan, oon Teodor Medina", Teodor sanoi ja vastasi pieneen flirttihymyyn. Teodor kyseli miten Cindyn ensimmäiset päivät olivat menneet ja he puhuivat kaikesta turhasta ja vähemmän turhasta. Cindy oli aivan myyty.

Illan mennessä pidemmälle, ja heidän jutellessaan Teodor vetäytyi hieman lähemmäs Cindyä ja kuiskasi: "Cindy, sä oot tosi kaunis." Cindy häkeltyi ja sanat takertuivat hänen kurkkuunsa; kukaan ei ollut koskaan sanonut hänelle noin. "K-kiitos, mä myönnän, sä oot niin komee ja mukava, etten oo saanu silmiäni irti susta koko iltana", Cindy vastasi flirttiin. "Mä otan ton kohteliaisuutena", Teodor naurahti. "Niin se oli tarkotuskin", Cindy nauroi myös.

"Mun täytyy nyt mennä, mut soita mulle", Teodor sanoi antaessaan paperinpalasen Cindylle. "Heippa, oli kiva tutustuu!" Cindy huikkasi ja jäi tuijottamaan Teodorin perään.

***

Kun Cindy pääsi kotiin, hän oli väsynyt, mutta onnellinen. Hänen ajatuksensa harhailivat päivän tapahtumissa, ja päästyään sänkyyn hän nukahti heti.

Cindyn uni kuitenkin keskeytyi kahdeltatoista yöllä, kun hän kuuli ovikellon soivan. Hän haukotteli ja mietti kuumeissaan, kuka kumma siellä voisi olla tähän aikaan. Ovikello soi yhä useammin, ja Cindy tunsi lähestyvän päänsäryn ohimollaan.

"Tullaan, tullaan!" Cindy ärähti astellessaan ovelle. "Ei tarvis tähän aikaan tul..." Hänen sanansa keskeytyivät, kun hän näki mitä oli ovella. Sydän jätti lyönnin välistä, hänen täytyi nähdä harhoja. Silmissä sumeni, tasapaino meni.

Cindy kaatui lattialle oven eteen kauhun vallatessa hänen mielensä, ja kaiken muuttuessa yhtäkkiä vihreäksi.

__________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

TÄN TÄN TÄÄÄÄÄ!!!! Vihdoin sain tän valmiiks! Oon niin helpottunu. :) En tajuu mihin tuo kaks kuukautta meni, siis jotenki oli vaan ihan hirveesti kiireitä. Mutta, bongasitteko kirjotusvirheitä? OIKEESTI kuolin ku tuli ilmotus "Cindy on ystävystynyt pomonsa PERSEPHONE Han kanssa" vai miten se meni. XD Mutta oikeesti PERSEPHONE! Mikä nimi se on?!!! XDDD Mutta joo. Kommenttia vaan tulemaan. Oliko osa liian pitkä? Entä liian lyhyt? Oliko liikaa tekstiä vai liikaa kuvia? Oliko teksti sujuvaa? Oon alottelija niin toivosin et vastaisitte noihin kysymyksiin. :) Saatte nyt arvailla: Osoittautuuko Linda hyväksi ystäväksi? Miten Cindyn ja Teodorin käy? Mitä Cindy näki ovella?

(Katsoin Sims Wikiasta tietoa Lindasta ja Teodorista. Älkää suuttuko. :D)

Ainiin: Hyvää joulunodotusta kaikille! :)

EXTRAKUVA:

What is in my eye? :D

Prologi: Päivänsäde ja menninkäinen

Aurinko kun päätti retken,

siskoistaan jäi jälkeen hetken,

päivänsäde viimeinen.

Hämärä jo mailleen hiipi,

päivänsäde kultasiipi

aikoi juuri lentää eestä sen,

Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;

se juuri oli noussut luolastaan.

Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi

milloinkaan elää päällä maan.

Katselivat toisiansa
menninkäinen rinnassansa
tunsi kuumaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
mutten ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!

Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
on pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien
ja sinut armaakseni vien!"

Säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!"

Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.

Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken, päivänsäde viimeinen.

Hämärä jo mailleen hiipi, päivänsäde kultasiipi, aikoi juuri lentää eestä sen,

Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan, se juuri oli noussut luolastaan;
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi, milloinkaan elää päällä maan.

Katselivat toisiansa, menninkäinen rinnassansa, tunsi kuumaa leiskuntaa.

Sanoi: "Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni, nähnyt mitään yhtä ihanaa! Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa, on pimeässä helppo vaeltaa.

Käy kanssani niin, kotiluolaan, näytän sulle tien, ja sinut armaakseni vien!"

Säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen mul......."

Heidän katseensa kohtasivat.

Se oli kai rakkautta ensisilmäyksellä. Nuo kaksi toistensa vastakohtaa, täydellisen erilaisista maailmoista, rakastuivat. Tuona hetkenä heistä tuntui, että koko maailma katselisi heitä, aika tuntui pysähtyneen. He näkivät vain toisensa.

"Minä jäin jälkeen", Säde sanoi kauneimmalla äänellä, mitä pieni menninkäinen oli koskaan kuullut, ja jatkoi, "siskot menivät jo, minä en ehtinyt mukaan. Pääsen takaisin vasta aamulla, ja tämä pimeys tappaa minut!" Säde purskahti itkuun.

"Älä huoli, minä suojelen sinua. En anna mitään pahaa tapahtua maailman ihanimmalle olennolle. Voit tulla luolaani yöksi", Menninkäinen sanoi. Nuo sanat saivat Säteen hymyilemään.

Yön aikana asiat johtivat toiseen, ja aamulla, kun Säde ja Menninkäinen kömpivät ulos luolasta, Säde huomasi tapahtuneen kauheita. "Voi ei, ei, ei! Mitä minä nyt teen?" hän parahti. "Mitä on tapahtunut?" Menninkäinen kysyi huolissaan. "M-minä en pääsekkään kotiin", Säde vastasi ääni murtuen.

"Mutta kerro jo miksi?" Menninkäinen tiukkasi. "Minä o-olen raskaana..." Säde vastasi.

"No sittenhän sinä voit jäädä tänne ja meistä tulee perhe! Kuvittele miten ihanaa!" Menninkäinen riemuitsi. "No niin kai...", Säde mutisi hieman epäröiden. "Isä-Aurinko kyllä tappaa minut...", hän ajatteli. "Me säteet emme tule raskaaksi muuten kuin ihmismuodossa, ja raskaaksi tuleminen taikka ihmismuodossa oleminen näin kauan on kyllä iso rikos meillä kotona. En voi enää palata takaisin. Sitä paitsi en edes tiedä, kuinka kauan ihmismuodossa olevan päivänsäteen raskaus kestää!" Säde voihkaisi. "Älä huoli, kaikki järjestyy kyllä", Menninkäinen vakuutteli.

"Onkos siellä isin pikku päivänsäde vai pikku mörköpeikko?" hän höpötteli Säteen mahalle.

Kului viisi päivää, ja Säteen synnytys alkoi. Menninkäinen oli aivan paniikissa, eikä kyennyt tekemään mitään.

Säde synnytti kaksoset, menninkäispojan, joka oli kuin ilmetty isänsä, ja päivänsädetytön, joka taas muistutti äitiään. Hän vaihtoi vaatteensa, ja kiiruhti Menninkäisen luo.

"Sait pojan ja tytön. He ovat tuolla korissa. Aurinko on noussut, minä en voi jäädä. Pidäthän hyvää huolta heistä", Säde kertoi hämmästyneelle Menninkäiselle.

"Mutta ethän sinä voi, et voi jättää minua ja lapsia tänne! Enhän minä osaa hoitaa heitä!" Menninkäinen aneli. "Olet ihanin koskaan tapaamani olento! Et voi jättää minua!" hän jatkoi.

"Kuules nyt! Luuletko, että minä tarkoituksella tänne putosin, kun olisin voinut jatkaa elämääni kaikessa rauhassa tuolla taivaissa ilman minkäänlaisia sotkuja?! Luuletko tosiaan?! Nyt minut varmaan tapetaan siellä kotona, mutta en voi sille enää mitään! Minun on pakko mennä! Tämä oli ehkä elämäni suurin virhe jäädä tänne edes yhdeksi yöksi!" Säde huusi, ja sai Menninkäisparan aivan tolaltaan.

"Tämä oli nyt tässä! Sinun pitää huolehtia lapsista edes minun vuokseni! En voi jäädä tänne enää hetkeksikään!" Säde jatkoi hieman rauhallisemmin.

"Minä oikeasti rakastan sinua", Menninkäinen sanoi niin viattomalla äänellä, että sai Säteen tajuamaan, kuinka hirveä hän juuri äsken oli ollut. "Niin minäkin sinua", Säde sanoi murtuneella äänellä, "anteeksi. En minä tarkoittanut."

"Mutta minun on vain pakko mennä. Se on kohtaloni", hän sanoi kyynelten virratessa poskillaan.

Säde vastas: "Peikko-kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa. Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä, niin en hetkeäkään elää saa!"

Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin, kun menninkäinen yksin tallustaa, hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa.

***

Dodi, siinä oli prologi! Mitäs tykkäsitte? Nuo kuvat on sitte tarkotuksella hieman sumeita, muissa osissa ei tuu olemaan tällänen muokkaus. Mites käy Menninkäiselle ja lapsille, ja kumpi heistä on Sunlerin suvun kantaäiti tai -isä? Arvauksia, arvauksia! Anteeks, ku mulla ei ollu kuvia niistä lapsista, ne hävis jonnekki ;( Mutta kommentteja haluaisin ja paljon! Risut ja ruusut otetaan vastaan! :) En osaa yhtään sanoa , milloin eka osa tulee, mutta toivottavasti pian. :)