lauantai 5. lokakuuta 2013

Prologi: Päivänsäde ja menninkäinen

Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken,
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo mailleen hiipi,
päivänsäde kultasiipi
aikoi juuri lentää eestä sen,

Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.

Katselivat toisiansa
menninkäinen rinnassansa
tunsi kuumaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
mutten ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!

Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
on pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien
ja sinut armaakseni vien!"

Säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!"

Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.



Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken, päivänsäde viimeinen.



Hämärä jo mailleen hiipi, päivänsäde kultasiipi, aikoi juuri lentää eestä sen,




Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan, se juuri oli noussut luolastaan;
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi, milloinkaan elää päällä maan.




Katselivat toisiansa, menninkäinen rinnassansa, tunsi kuumaa leiskuntaa.


Sanoi: "Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni, nähnyt mitään yhtä ihanaa! Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa, on pimeässä helppo vaeltaa.


Käy kanssani niin, kotiluolaan, näytän sulle tien, ja sinut armaakseni vien!"



Säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen mul......."


Heidän katseensa kohtasivat.


Se oli kai rakkautta ensisilmäyksellä. Nuo kaksi toistensa vastakohtaa, täydellisen erilaisista maailmoista, rakastuivat. Tuona hetkenä heistä tuntui, että koko maailma katselisi heitä, aika tuntui pysähtyneen. He näkivät vain toisensa.


"Minä jäin jälkeen", Säde sanoi kauneimmalla äänellä, mitä pieni menninkäinen oli koskaan kuullut, ja jatkoi, "siskot menivät jo, minä en ehtinyt mukaan. Pääsen takaisin vasta aamulla, ja tämä pimeys tappaa minut!" Säde purskahti itkuun.


"Älä huoli, minä suojelen sinua. En anna mitään pahaa tapahtua maailman ihanimmalle olennolle. Voit tulla luolaani yöksi", Menninkäinen sanoi. Nuo sanat saivat Säteen hymyilemään.


Yön aikana asiat johtivat toiseen, ja aamulla, kun Säde ja Menninkäinen kömpivät ulos luolasta, Säde huomasi tapahtuneen kauheita. "Voi ei, ei, ei! Mitä minä nyt teen?" hän parahti. "Mitä on tapahtunut?" Menninkäinen kysyi huolissaan. "M-minä en pääsekkään kotiin", Säde vastasi ääni murtuen.


"Mutta kerro jo miksi?" Menninkäinen tiukkasi. "Minä o-olen raskaana..." Säde vastasi.


"No sittenhän sinä voit jäädä tänne ja meistä tulee perhe! Kuvittele miten ihanaa!" Menninkäinen riemuitsi. "No niin kai...", Säde mutisi hieman epäröiden. "Isä-Aurinko kyllä tappaa minut...", hän ajatteli. "Me säteet emme tule raskaaksi muuten kuin ihmismuodossa, ja raskaaksi tuleminen taikka ihmismuodossa oleminen näin kauan on kyllä iso rikos meillä kotona. En voi enää palata takaisin. Sitä paitsi en edes tiedä, kuinka kauan ihmismuodossa olevan päivänsäteen raskaus kestää!" Säde voihkaisi. "Älä huoli, kaikki järjestyy kyllä", Menninkäinen vakuutteli.


"Onkos siellä isin pikku päivänsäde vai pikku mörköpeikko?" hän höpötteli Säteen mahalle.


Kului viisi päivää, ja Säteen synnytys alkoi. Menninkäinen oli aivan paniikissa, eikä kyennyt tekemään mitään.


Säde synnytti kaksoset, menninkäispojan, joka oli kuin ilmetty isänsä, ja päivänsädetytön, joka taas muistutti äitiään. Hän vaihtoi vaatteensa, ja kiiruhti Menninkäisen luo.


"Sait pojan ja tytön. He ovat tuolla korissa. Aurinko on noussut, minä en voi jäädä. Pidäthän hyvää huolta heistä", Säde kertoi hämmästyneelle Menninkäiselle.


"Mutta ethän sinä voi, et voi jättää minua ja lapsia tänne! Enhän minä osaa hoitaa heitä!" Menninkäinen aneli. "Olet ihanin koskaan tapaamani olento! Et voi jättää minua!" hän jatkoi.


"Kuules nyt! Luuletko, että minä tarkoituksella tänne putosin, kun olisin voinut jatkaa elämääni kaikessa rauhassa tuolla taivaissa ilman minkäänlaisia sotkuja?! Luuletko tosiaan?! Nyt minut varmaan tapetaan siellä kotona, mutta en voi sille enää mitään! Minun on pakko mennä! Tämä oli ehkä elämäni suurin virhe jäädä tänne edes yhdeksi yöksi!" Säde huusi, ja sai Menninkäisparan aivan tolaltaan.


"Tämä oli nyt tässä! Sinun pitää huolehtia lapsista edes minun vuokseni! En voi jäädä tänne enää hetkeksikään!" Säde jatkoi hieman rauhallisemmin.


"Minä oikeasti rakastan sinua", Menninkäinen sanoi niin viattomalla äänellä, että sai Säteen tajuamaan, kuinka hirveä hän juuri äsken oli ollut. "Niin minäkin sinua", Säde sanoi murtuneella äänellä, "anteeksi. En minä tarkoittanut."


"Mutta minun on vain pakko mennä. Se on kohtaloni", hän sanoi kyynelten virratessa poskillaan.

Säde vastas: "Peikko-kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa. Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä, niin en hetkeäkään elää saa!"




Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin, kun menninkäinen yksin tallustaa, hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa.


***
Dodi, siinä oli prologi! Mitäs tykkäsitte? Nuo kuvat on sitte tarkotuksella hieman sumeita, muissa osissa ei tuu olemaan tällänen muokkaus. Mites käy Menninkäiselle ja lapsille, ja kumpi heistä on Sunlerin suvun kantaäiti tai -isä? Arvauksia, arvauksia! Anteeks, ku mulla ei ollu kuvia niistä lapsista, ne hävis jonnekki ;( Mutta kommentteja haluaisin ja paljon! Risut ja ruusut otetaan vastaan! :) En osaa yhtään sanoa , milloin eka osa tulee, mutta toivottavasti pian. :)